Oikean reunan arkiston päivät menevät sekasin, mutta tässä lyhyesti päivien 10. ja 11. tapahtumista.
10.7. Salainen reitti Wengeniin
Zuzilla on kuuden tunnin vapaa keskellä päivää, joten lähdemme pienelle kävelylle. Hän näyttää polun ylös Wengeniin kohdasta, josta ei ikinä olisi uskonut, että pääsee ylös. Talvella siellä oli joku kuollut, mutta kesällä reitti on ihan ok.
Polku nousee siksakkia ylös jyrkkää vuorenrinnettä, jonka jälkeen tulee kaunis keto. Näkymä Staubachin putoukselle on upea.
Nautimme maisemista, kukista, perhosista ja toisistamme kunnes kello oli niin paljon, että Zuzin tarvitsi lähteä takaisin. Kävelemme Wengenin kylään, josta jatkan vielä pienen lenkin käyden Leiterhornilla. Ei ollut mitään hajua, että mikä paikka oli kyseessä, mutta viitan sanoma yksi tunti oli sopiva matka.
Koko matka oli tylsässä kuusimetsässä ja nimetty paikka oli pieni katselupaikka laaksoon. Sade läheni, joten aloitin paluumatkan nopsaan.
11.7. Jungfraujoch
Jungfraujoch on Euroopan korkeimmalla sijaitseva rautatieasema, joten sille on annettu lempinimi Top of Europe. Paikalla on myös Sphinxiksi nimetty observatorio. Sieltä myös alkaa Alppien suurin jäätikkö Aletsch.
Sisätilat ovat täynnä matkamuistokrääsämyyjää yms., joten kävelemme suoraan ulos. Jäätikölle on tehty tie/polku lähellä olevalle Mönchjoch-vuoristomajalle. Kävelemme sinne syömään päivän keiton.
Palaamme takaisin. Teemme nopean katsauksen krääsätarjontaan ja jatkamme jääpalatsiin, koska junan lähtöön on vielä aikaa. Jääpalatsi ei ole suomalaiselle mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus mitä se voi olla esim aasialaisille. Reitit kulkee jään sisään kaivettuina ja siellä täällä on jotain pikkukivaa. Parhaimpina jäästä veistetyt kotkat. Myös pingviinit olivat söpöjä.
Paluujunan otimme Grindelwaldiin, joka ei eroa muista kylistä mitenkään. Maisemat ja jäätelö olivat kuitenkin erittäin hyvät.
Illalla saapui huoneeseen neljä kiinalaista teinineitiä. Jokaisella itseään isompi matkalaukku mukana. Onneksi ehdin saada tavarat selvitettyä aamua varten ennen kuin hullun mylly alkoi; jopa matkustaessa pitää olla kosteusnaamiot ja nukkumisparfyymit.
Kello on 3.47 ja yläpunkkalainen lähtee vessaan. Palattuaan hän alkaa näpynäpynäpyttään tekstaria samalla pudottaen laturin tjsp seinän ja sängyn välistä. Meinaan nousta ja iskeä kuonoon.
Hyvin nukutun yö jälkeen lähdemme Zuzanan kanssa ensimmäisellä junalla kello seitsemän kohti Schynige Platea. Pääsemme perille puoli yhdeksän.
Kylteistä valinta Faulhorn ja Panoramaweg.
Heti vartin kävelymatkan päästä asemalta avautuu huimat näkymät. Polku kulkee harjanteen päällä. Toisella puolella näkyvät järvet Thunersee ja Brienzersee ja Interlaken niiden välissä, kaukana häämöttävät Thunin ja Brienzin taajamat. Toisella puolen pitkä jono vuoria, Eiger, Shreckhorn, Wetterhorn yms.
Interlaken
Brienzersee
Zuzi kuvaa innokkaasti. Kedot kalpenevat toukokuussa nähtävään, mutta Zuzi saa bongattua päivän aikana puolen tusinaa, hänelle uutta, kasvilajia.
Videon taustalla näkyy Faulhorn.
Ystävälliset sveitsiläiset ovat tehneet oikotienkin, jota ei kuvasta edes oikein erota. Normaali reitti näkyy keskellä kuvaa.
Näkymä kaakkoon Faulhornilta, ennen viimeistä pyristystä.
Kiipeämme ylös Faulhornille, jossa suoritan vain nopean checkinin ja jatkamme matkaa kohti Firstiä. Reitti kulkee Bachalpsee-järven kautta, eikä siellä maisema voi paljoa parantua.
Bachalpsee ja takana Wetterhorn ja Schreckhorn
Zuzi tutkimassa purokasveja
Järveltä matka Firstiin on lyhyt ja tylsähkö. Yksi murmeli sentään näkyi.
Menemme Firstin ulkoterassille nauttimaan hyvin ansaittun illallisen, jonka ehdimme syödä minuuttia ennen kuin Mordorin tummat pilvet käyvät päälle. Voimakas tuuli heittelee pienesineitä ja kaataa isompia. Ravintolahenkilökunta juoksee pelastustehtävissä. Vettä sataa vaakatasossa. Metallinen lipputanko on kaarella. Rakeet napsuu ikkunaan.
Kuvan keskellä Faulhorn
Yhtä nopeasti kuin pilvi ilmesty, on se mennyt ohikin. Sade lakkaa kuin seinään ja jopa aurinko yrittää vielä hieman tarjota iltasäteitään.
Zuzie lähtee kohti Lauterbrunnenia ja minulla on vielä jäljellä pieni iltalenkki. Paluu Faulhornille tapahtuu juuri kulkemaamme reittiä, joten keskityn pääasiassa perille pääsyyn. Tästä hyvästä huomaan taittaneeni matkan tuntia nopeammin, mitä kyltin ehdottama aika (2 tuntia 20 minuuttia) on. Nousuakin kertyi yli 500 metriä. Matkalla näin viisi murmelia, joista kaksi alle kymmenen metrin päästä. Hotellin lähellä oli maa valkoisena rakeista.
Tätä kirjoittaessa olen yksin 32-paikkaisessa dormitoryssä. Ei taida aasialaisia kiinnostaa. Vuoren huipulla eikå lämmitystä, tuleepahan makuupussiakin käytettyä.
Liikkeellä 12 tuntia, joista 8 kävelyä. Nousua 1000-1500m. Kilometreistä ei hajuakaan.
Aamuedit:
Auringossa poltetuilla pohkeilla on lähes mahdoton nukkua, koska nipistely ja tuntohermojen signaalitulva täyttää aivot aina kun palanut kohta koskettaa makuupussia, eli koko ajan. Dormityssä ei ole lämmitystä, joten kesämakuupussin päälle saa laittaa huovan. Lämpötila on noin nolla.
Onneksi tästä voi lähteä aamupalalle ja sitten lämmittelemään eli kävelemään kohti Grindelwaldia, josta otan junan Lauterbrunneniin.
Aamuedit part 2:
Vettä sataa. Juttelin aamupalalla San Franciscolaisen, Jeff Goldblumin näköisen, miehen kanssa. Hänet oli em. pilvi yllättänyt kesken kävelyn ja kivien väliin piilouduttaankin hän oli kastunut aivan kokonaan. Onneksi oli ymmärtänyt ottaa edes farkut ja pitkähihaisen mukaan, koska missään ho(s)tellin huoneessa ei ole lämmitystä, joten vaatteita ei saa kuivaksi. Makuupussia hänellä ei ollu ja yö oli kuulemma ollut melko vilpoinen Friscon lämpöön tottuneelle.
Kaakaoo ja marmeladin lisäksi yllätyssektori oli arponut lautaselle juustoa, jossa on kinkkua seassa. Hämmentävää, joskin ihan hyvää.
Keli hieman selkenee, joten lähden liikkeelle. Pilven kuitenkin puskevat vauhdikkaasti, joten näkyvyys oli välillä rajoitettu.
Päästyäni Firstiin, menen kondolalla alas Grindelwaldiin, josta otan junan Lauterbrunneniin.
Viimeiset pari päivää ovat menneet Zuzien kanssa. Kirjoittelen tarkemmin myöhemmin, ehkä.
Huomenna pitkä päivä edessä (taas). Check out aamulla, onneksi sain varattua punkan 13-14 väliseksi yöksi, joten voin jättää osan kamoista hostellin matkatavarahuoneeseen. Lähdemme seitsemän junalla kohti Schynige Plattea, jonka panoraamapolku kestää kävellä nelisen tuntia, jonka jälkeen saavumme seuraavaan yöpaikkaan, Berghotel Faulhorniin. Sieltä lounaan jälkeen kävelemme katsomaan Bachalpsee-järveä.
Faulhornilla ei nettiä ole, joten koittakaa kestää. Nyt tavaroiden selvittelyyn...
Kuten arvata saattoi, säennusteiden sateista ei ollut tietoakaan. Päätin siis olla hukkaamatta aurinkoista päivää junissa ja menin ostamaan uudet kengät paikallisesta putiikista. Erilaisten mallien kokeilun jälkeen ostopäätös osui Meindlin Air Revolution Lite -mallisiin Gore Tex kulkimiin. Ne ovat kevyemmät kuin vanhat eikä hintakaan (300chf eli reilu 250e) ollut aivan mahoton.
Pienoisen jännityksen kanssa päätin heti lähteä testaamaan niitä, jotta karu totuus paljastuisi. Suunnaksi otin Kilchbalmin Gimmelwaldin takana. Gimmelwaldiin pääsee hissillä hieman ennen Stechelbergiä (lähellä Trumbachfallia). Kun huomasin kävelleeni sekä bussipysäkin että polkupyörävuokraamon ohi päätin mennä, yllätys yllätys, kävellen, vaikka siitä tulisikin tunti ja 6km "ylimääräistä". Tulipahan testattua kengät asfaltillakin.
Keliennusteet eivät olleet puolellani, kun vuohetkin olivat jo menneet sateensuojaan Gimmelwaldin kylässä.
En kuitenkaan kääntynyt takaisin, koska kun jotain on päättänyt niin se sitten kanssa tehdään. Kylä on pieni, joten viitta ja polku löytyi helposti. Kilchbalm on paikka laakson päässä, johon useampi vesiputous laskee, joten oltiin menossa joen alkulähteille. Polku meni kuusimetsässä laakson pohjalla.
Koska en yleensä halua palata takaisin samaa reittiä, niin lähdin polulle, joka lähti ylös rinteeseen. Mikäli karttaa katsoo tarkemmin on kyseessä noin 600m nousu. Se oli kuin olisi harpponut portaita 2 tai 3 askelmaa kerrallaan toista tuntia. Kevään aikana suoritettu reeni (34kg rinkan kanssa kämpän portaiden ramppaamista) pelasti. Lihaksissa ei tuntunut missään, mutta lämmönhaihdutus (mikrokuituinen reikäpaita oli aivan läpimärkä) ja hapenotto oli kovilla. Matkalla tuli vastaan saksaapuhuva pariskunta, josta rouva oli sitä mieltä, että alaspäin on helpompaa. Kaikkea sitä....
Oberbergin ja Spielbodenalpin välinen etappi oli erittäin tylsä ja ikävä, koska en suinkaan eksynyt vaan menin vain vaihtoehtoista reittiä, joka oli suurissa määrin mudan ja lehmänpaskan sekoitusta. Sateiden ja purojen vuoksi se oli joissakin kohdin niin pehmeää, että meinasin käydä polvea myöden. Lopulta kuitenkin viisastuin ja palasin soraiselle polulle. Sitä ei tarvinnut kauaa edetä, kun maisemat alkoivat avartua.
Edessä olikin polvet tappava parin sadan metrin jyrkkä laskeutuminen kohti Spielbodenalpia. Tämä pätkä kipeytti ja rasitti jalkojen enemmän kuin koko muu matka yhteensä. Vai että alas on helpompaa...
Päästyäni alas suuntasin kohti Murrenia, josta pääsisin helposti takaisin hostellille. Koska minulla ei ollut mitään tietoa milloin viimeiset junat ja hissit kulkevat lauantaisin suoritin loppumatkan reipasta pikamarssia, koska päästyäni vartin päähän Murrenista alkoi satamaan. Kuljetukset onnekseni pelasi moitteettomasti, vaikka junaa joutuikin odottamaan melkein puoli tuntia. Amerikkalaisrouvat hieman ihmettelivät kun odottaessa ramppasin portaita ylös alas pitääkseni lämpöä yllä.
Retki kesti melkein 7 tuntia. Matkaa kertyi vajaa 20km ja nousua 800m. Uudet kengät olivat suoriutuneet hyvin, ei rakkoja.
Kävellessä ehti nälkä kehittyä, joten vein Zuzanan syömään. Kokeilimme kehuttua sveitsiläistä erikoisuutta nimeltä fondue, jossa leivänpaloja dipataan lämpimään ja sulaan juustoon. Mielestäni se on erittäin yliarvostettu ruokalaji.
Loppuilta menikin mukavasti salamabongausta suorittaen ja niitä näitä jutellessa.
Mitähän sitä tänään yrittäisi. Päätä ja jalkoja särkee, kelistä näyttää tulevan normaalin puolipilvisen aurinkoisen sateinen mit iltaukkosin.
Kello on jo myöhä. Taivas on tyylikkään mustan sininen. Palaamme Zuzanan (mukava ja nätti respan kesätyöläinen) kanssa hostellille jo aikaisemmin mainitsemasta pubista. Matkalla ihastelemme salamoita. Keli lupailee huonoa aamua, eivätkä viralliset ennusteetkaan ole mieltäylentäviä, joten varaan aamiaisen ja asennoidun chillauspäivään.
Herään seitsemän aikoihin, yllätykseksi kukaan huonetovereista ei härvää mitään. Selailen nettiä, koska aamiaistarjoilu alkaa vasta kahdeksalta. Jälleen kerran keli yllättää, vettä ei sada vaikka hieman kyllä pilviä leijailee. Aamurutiinien (repun pakkaus, COOPista eväät) jälkeen lähden kohti yhtä Zuzien eilen kertomaa vaellusreittiä, jonka eläkeläisindeksi ei ole kaikkein korkein.
Reitti lähtee heti Grutschalpin asemalta, jonne pääsee suoraan Lauterbrunnenin asemalta köysiradalla (mikähä lie fiksuin suomennos cable carille?). Sadan metrin jälkeen tulee eteen jyvien jakaja, polulla on risteys. Vasemmalle lähtee leveä soratie ja oikealle tylyttävän jyrkkä, pieni, polku suoraan kuusikkoon. Koska neidin ohjeet oli, että aina kun tulee risteys niin oikealle. Nousua tulee heti alkuun kolmatta sataa metriä, eli sopiva lämmittely kun ilmakaan ei ole paahtava; +17 ja puolipilvistä, eli melko täydellinen kävelykeli, joskin pilvet syövät näkyvyyden.
Hien virallinen merkki:
Lehmien kellot kalkattavat kuusikossa ilman näköhavaintoa. Myöhemmin niitä kuitenkin löytyy aukeammalta.
Jatkan kohti Pletschalpia ja Dorenhubeliä. Sääsmalltalkit suoritetaan niin englantilaisen rouvan kuin japanilaisen parinkunnan kanssa. Dorenhubelin ja Sonnenbergin puolivälissä istahdan penkille nauttimaan hieman snäkipalaa (™ Jon kansanperinneblogista). Juodessani jogurttia paikalle saapuu kaveri, joka haluaa osingoille.
Saavun Blumental nimiseen laaksoon, joka jopa öisen sateen jälkeen antaa vihjeitä kuinka valtava kukkameri se voi olla. Jälleen kuuluu kilkatus ja kalkatus. Suppenalpin ravintolamajoituspaikan takapihalla lehmät laiduntavat siedettävissä maisemissa.
Seuraava kohde on Schiltalp, mutta en pääse kuin 50 metriä Suppenalpilta kun katastroofi iskee. Toisesta vaelluskengästä lähtee pohja irtoamaan. Viisitoista vuotta yhteisiä taipaleita ja nyt sinä petät!
Suunnitelman muutos, alaspäin täytyy päästä ennen kuin pohjakuvio irtoaa kokonaan. Fläp fläp fläp... 40 minuuttia ja olen Schiltalpilla. Kapinen kettukin nauraa minulle. Fläp fläp fläp, lohduttomasti kyltti ilmoittaa, että Murreniin menee tunti, ja vielä ikävästi alamäkeä.
Lähestyessäni Murrenia murheet jäävät hetkeksi taka-alalle, koska edessäni avautuu tämän reissun tähän astiset parhaat maisemat.
Murrenista otin suosiolla junan takaisin kohti hostellia.
Paikallinen urheiluliikkeen jamppa oli asenteella että "harmi, osta uudet", mutta möi polkupyörän renkaanpaikkausliimaa. Testattu, ei pidä. Ilmeisesti huomenna joutuu lähtemään Interlakenissa käymään. Miksi ei tullut pakattua sitä joustavaa kaksikomponettiliimaa mukaan.
Bonusvideot eiliseltä:
Kleine Scheideggiltä puolisen tuntia Männlicheniin.
